Koronavirus ja valikoiva solidaarisuus

Olen iloinnut kaikkien niiden kulttuurialan osaajien puolesta, jotka ovat saaneet jatkaa töitään, tavalla tai toisella, tässä poikkeustilanteessa. Samalla toki hirvittää se - ja nyt tiivistän tämän teatterialaan, omaan ammattikuplaani - kuinka moni on joutunut perumaan tai siirtämään töitään tulevaisuuteen; samalla tämä tarkoittaa, että tuloja ei ole nyt, eikä toisaalta uusia työtilaisuuksia tiedossa tulevaisuudessakaan, ennen kuin kaikki siirretty ja uudelleenjärjestelty on saatu sitten joskus tuotettua ja alta pois. Tiedossa on pitkä työttömyyden jatko monelle alamme nomadille.

Monissa kaupungeissa on hienosti oltu asettamatta kulttuuria eriarvoiseen asemaan; solidaarisuuden nimissä on vaikkapa uhrattu lomarahat kunnan työntekijöiltä, tai porrastetusti suunniteltu koko kaupungin henkilöstön lomauttamiset niin, ettei yhdelle yksikölle - tai yksilölle - tule kohtuutonta tulonmenetystä, kun taistelemme yhdessä niin humanitäärisin teoin kuin taloudellisin keinoin lamaantumista vastaan. Toisaalla teatterit ovat - aivan ymmärrettävästikin - joutuneet ensimmäisinä lomautuslistalle, mutta homma on omien tietojeni mukaan hoidettu pääosin lainmukaisesti, keskustellen ja harkiten. Lomia on siirretty, lomautusaikaa mietitty kohtuulliseksi.

Vielä viikko sitten olin varovaisen ylpeä oman kaupunkimme ylimmän virkamiesjohdon linjauksista; esimerkiksi meitä teatterilaisia - joilta tietysti kaikki yleensä näkyvä, eli esitystyö, oli pannassa - kannustettiin tuottamaan kaupunkilaisille mieltä nostattavaa sisältöä digitaalisiin medioihin. Tuli tunne, että meidän paikalliskulttuurinen arvomme tiedostetaan tässä tilanteessa, joka vertautuu joltisestikin sotatilaan, ja me yhtä paljon mutta virtuaalisesti viihdytysjoukkoihin.

En nyt tässä ala liian suuresti avaamaan paikallisuuden merkitystä kulttuurissa (olen juuri kirjoittamassa aiheesta osana opinnäytettäni), mutta kömpelönä esimerkkinä menköön vaikka, että luultavasti useampi kemiläinen on katsonut Kemin teatterin Maailman teatteripäivän virtuaalisen julistuksen netissä, kuin vaikkapa Oulun teatterin - ja Oulussa taas toisin päin. Näin se vain menee. Me identifioidumme tähän seutuun, ja meihin identifioidutaan. Ja näinä aikoina tuntui viisaalta päätökseltä tuottaa paikallista pärjäämismatskua verkko pullolleen.

Tartuimme haasteeseen sillä samalla vimmalla kuin niin monesti ennenkin; Kemin kaupunginteatteri tuntuu olleen poikkeustilassa vähän väliä jo ainakin viimeiset seitsemän vuotta (mm. erään johtajan katoaminen yön selkään, johtajaton kausi, tulipalo ja väistötilat, sisäilmaongelmat ja taas väistötilat...) joten reagointivalmiutemme jälleen yhteen poikkeustilaan oli, jos sallitte sanavalinnan, sairaan nopeaa - ja uskallan jopa väittää, että suunnitelmat rohkean innovatiivisia. Oli intoa lähteä toteuttamaan ideoitamme - ja samalla hoitaa valmisteluja parhaamme mukaan kohti ensi kauden aloitusta, etukenossa.

Joten tuntuihan se vähintäänkin oudolta, ja iskulta vasten kasvoja, kun viime perjantaina me sitten kuulemma olimme estyneitä tekemästä työtämme, ja palkanmaksumme lakkaisi kahden viikon päästä. Se on kuulkaa tyylipuhdasta absurdismia, kun tekee täyttä työpäivää, ja saa yhtäkkiä kuulla olevansa (ja olleensa jo jonkin aikaa) estynyt. Teatterilla on semmoiset reilu parikymmentä erilaista työnkuvaa, mutta yhtäkään niistä ei tätä estymistä varten ollut kartoitettu; me vain olimme kuin taikaiskusta estyneitä. Yksilötasolla tämä oli ehkä vielä asteen verran hämmentävämpää; kertokaapa, mikä työ olisi helpommin tehtävissä vaikka kolmeksi kuukaudeksi autiolle saarelle eristäytyen (jos mukaan saa vähintään kynää ja paperia, optiona sähköt ja läppäri…) kuin dramaturgin erakkohommat? Mutta säästötoimenpiteenähän tämä kuulostaa nerokkaalta; ensin ilmoitetaan estymisestä, sitten vasta aloitetaan yt-neuvottelut - ei tarvitse maksaa enää palkkaa ennen lomautusta! Taidettiin tässä nyt kuitenkin lipsahtaa laittomuuden puolelle, ja saavutetut näennäiset säästöt menetetään korkojen kanssa syksymmällä takautuvina palkkoina ja sakkorangaistuksina. Tästä on olemassa jo ennakkotapauksia. Meille toki luvattiin mahdollisuuksien mukaan osoittaa korvaavia toimia; itse olen ilmoittautunut kouluruokajakeluun, mutta lisäresursseja siellä ei tarvita. Vaimoni on puolestaan ilmoittanut kyvykkyytensä ja halukkuutensa olla avuksi vaikkapa sosiaalipuolella. Meillä molemmillahan on mm. liki vuosikymmenen kokemus sairaalaklovneriasta. Eipä voisi paljon parempaa hetkeä olla tuoda iloa ahdistuksen keskeen.

Minä ymmärrän paremmin kuin hyvin, että jo muutenkin taloudellisissa vaikeuksissa olevalla kaupungillamme on kovat paineet löytää säästöjä tässä hätätilanteessa. Jos olisimme saaneet uuden yt-lain mukaiset nopean aikataulun neuvottelut ja lomautusvaroituksen, ymmärtäisin sen täysin. Jopa se, että jos kaupunki vain olisi ilmoittanut, ettei kerta kaikkiaan pian pysty maksamaan palkkojamme – olisin ymmärtänyt senkin. Mutta suoranaisia valheita en ymmärrä, enkä sulata.

Tosiaan, yt-neuvottelut lähes koko kulttuuripuolen lomautuksesta, oletettavasti kolmeksi kuukaudeksi, kun laki ei enempää näin lyhyellä varoitusajalla suo, alkoivat tänään. Jos en olisi kaupunginvaltuutettu, en edes tietäisi, että lomautuksestani keskustellaan - eikä tietäisi kuulemani mukaan kukaan muukaan yli sadasta kulttuuripuolen työntekijästä, joiden tulevien kuukausien toimeentulosta neuvotellaan. Luulen, että tässä kaupunki tulee vetoamaan yhteistoimintalain pykälään 15:

"Jos kunnan viraston, laitoksen tai muun toimintayksikön toiminnan vaarantuminen tai muut erittäin painavat syyt, joita ei ole voinut ennakolta tietää, ovat yhteistoimintamenettelyn esteenä, voidaan asiassa tehdä päätös ilman edeltävää yhteistoimintamenettelyä.

Asia tulee käsitellä yhteistoimintamenettelyssä viivytyksettä sen jälkeen, kun perusteita poikkeamiselle säännönmukaisesta menettelystä ei enää ole. Samalla työnantajan on selvitettävä poikkeuksellisen menettelyn syy."

Niin tai näin, aivan inhimillisistäkin syistä työnantajan olisi säädyllistä ilmoittaa työntekijöille, että heidän tulevaisuudestaan neuvotellaan, ja että heillä olisi aikaa varmistaa edes se, että heidän ammattikuntansa edustaja on paikalla. (Ainakin etänä.) Luottamusmiehemme ei ollut saanut tietoa yt-neuvotteluista; esimerkiksi näyttelijöillä ei ilman puskaradiota olisi ollut edustajaa nyt alkaneissa neuvotteluissa ollenkaan.

Haluan tähän väliin mainita, että ylin johto on nähdäkseni pitänyt myös kulttuuripuolen virkamiehet, kuten teatterinjohtajan, mahdollisimman vähällä tiedolla, tai välittänyt tietoa pitkällä viiveellä, tehden tämän työantajan ja -tekijöiden lähimmän kontaktipinnan toiminnan mahdollisimman hankalaksi.

Kestämättömästi ruuhkautuneet ammattiliittojen kassat varoittelevat, että koronaviruksen työttömäksi jättämien työttömyyskorvaukset tulevat kuukausia, jopa puoli vuotta myöhässä. Viikon päästä meille tulee viimeinen palkka, yhdeksältä päivältä. Viisihenkisen perheen molemmat vanhemmat jäävät työttömiksi ja tulottomiksi yhtä aikaa. Meillä ei totta puhuen ole hajuakaan, miten pärjäämme seuraavat kuukaudet, jos kaupungin ajama linja toteutuu. Koronavirus näyttäisi riuduttavan meidätkin, vaikkei itse tauti päällemme lankeaisikaan.

Toivon suuresti, ettei Kemissä jälleen kerran tehdä liian nopeita päätöksiä ja kaduta pitkään sen jälkeen. Varoittavana esimerkkinä eräskin miljardipäätös, jonka pörinää pitää sietää vielä ainakin kolmetoista vuotta. Toivon, että otamme mallia muista kaupungeista, ja pyrimme selvittämään tämänkin haasteen solidaarisesti. Olen totaalisen väsynyt siihen, kuinka kaikki pyritään repimään aina kulttuuripuolen selkänahasta. Kolme viikkoa sitten meillä oli valtuutettujen kesken talousriihi, jossa työryhmissä mietimme radikaalejakin keinoja kaupunkimme talouden pelastamiseksi. Neljä ryhmää esitti jokainen viisi parasta keinoa: olin jo varma, että noiden kahdenkymmenen joukossa varmasti löytyy teatterin toiminnan supistaminen tai lakkauttaminen. Mutta ei. Päättäjien viesti näyttää olevan selvä: kulttuurista, jonka leikkaaminen ei tämän kaupungin taloutta pelasta, ei leikata ennen kuin on täysin pakko – ja sitten saadaan jo sammutella valoja koko kylästä. Talousluvuista näkee kyllä, minne leijonanosa kaupunkimme rahoista uppoaa, ja missä hallintokunnassa budjetti ylittyy.

Silti kaupunginjohtaja jälleen 31.3. mainitsi Lapin Kansassa teatterin lakkauttamisen ensimmäisten säästökeinojen joukossa. Mutkan kautta, mutta kuitenkin: ”Esimerkiksi teatterin lakkauttaminen kattaisi vain kolmas- tai neljäsosan ensi vuoden säästötavoitteista.” Niinhän se menee, että kun asiasta tarpeeksi monta kertaa julkisesti mainitsee, niin se alkaa kuulostaa jo puoliksi totuudelta. Useampi on jo taas kysellyt, että nytkö se teatteri sitten lakkautetaan, vaikka uutta taloa jo suunnitellaan?

Olkoon tämä samalla oma epävirallinen epäluottamuslauseeni ylimmän johdon hätäiselle toiminnalle niin tässä kuin monessa muussakin toimessa tässä vuosien varrella; ei tule olemaan ensimmäinen kerta, kun kaupunki on oikeudenkäyntiuhan alla harkitsemattomuuttaan. Valtuutettujen on syytä muistaa myös kuntalakia, muun muassa 7. luvun pykälä 43. Meillä on oikeus ja velvollisuus vahtia virkamiestemme toimia kaupunkimme ja sen asukkaiden parhaaksi.

Ikkunan ohi kävelee juuri parkkipirkko. Ottaisikohan kaupunki minut väliaikaisesti kyttäämään, muistavatko tautipaniikkiset ihmiset jättää parkkikiekon etuikkunaan? Kiusa se olisi pienikin kiusa.