Olen
iloinnut kaikkien niiden kulttuurialan osaajien puolesta, jotka ovat saaneet
jatkaa töitään, tavalla tai toisella, tässä poikkeustilanteessa. Samalla toki
hirvittää se - ja nyt tiivistän tämän teatterialaan, omaan ammattikuplaani -
kuinka moni on joutunut perumaan tai siirtämään töitään tulevaisuuteen; samalla
tämä tarkoittaa, että tuloja ei ole nyt, eikä toisaalta uusia työtilaisuuksia
tiedossa tulevaisuudessakaan, ennen kuin kaikki siirretty ja
uudelleenjärjestelty on saatu sitten joskus tuotettua ja alta pois. Tiedossa on
pitkä työttömyyden jatko monelle alamme nomadille.
Monissa
kaupungeissa on hienosti oltu asettamatta kulttuuria eriarvoiseen asemaan;
solidaarisuuden nimissä on vaikkapa uhrattu lomarahat kunnan työntekijöiltä,
tai porrastetusti suunniteltu koko kaupungin henkilöstön lomauttamiset niin,
ettei yhdelle yksikölle - tai yksilölle - tule kohtuutonta tulonmenetystä, kun
taistelemme yhdessä niin humanitäärisin teoin kuin taloudellisin keinoin
lamaantumista vastaan. Toisaalla teatterit ovat - aivan ymmärrettävästikin -
joutuneet ensimmäisinä lomautuslistalle, mutta homma on omien tietojeni mukaan
hoidettu pääosin lainmukaisesti, keskustellen ja harkiten. Lomia on siirretty,
lomautusaikaa mietitty kohtuulliseksi.
Vielä viikko
sitten olin varovaisen ylpeä oman kaupunkimme ylimmän virkamiesjohdon linjauksista;
esimerkiksi meitä teatterilaisia - joilta tietysti kaikki yleensä näkyvä, eli
esitystyö, oli pannassa - kannustettiin tuottamaan kaupunkilaisille mieltä
nostattavaa sisältöä digitaalisiin medioihin. Tuli tunne, että meidän
paikalliskulttuurinen arvomme tiedostetaan tässä tilanteessa, joka vertautuu
joltisestikin sotatilaan, ja me yhtä paljon mutta virtuaalisesti
viihdytysjoukkoihin.
En nyt tässä
ala liian suuresti avaamaan paikallisuuden merkitystä kulttuurissa (olen juuri
kirjoittamassa aiheesta osana opinnäytettäni), mutta kömpelönä esimerkkinä
menköön vaikka, että luultavasti useampi kemiläinen on katsonut Kemin teatterin
Maailman teatteripäivän virtuaalisen julistuksen netissä, kuin vaikkapa Oulun
teatterin - ja Oulussa taas toisin päin. Näin se vain menee. Me identifioidumme
tähän seutuun, ja meihin identifioidutaan. Ja näinä aikoina tuntui viisaalta
päätökseltä tuottaa paikallista pärjäämismatskua verkko pullolleen.
Tartuimme
haasteeseen sillä samalla vimmalla kuin niin monesti ennenkin; Kemin kaupunginteatteri
tuntuu olleen poikkeustilassa vähän väliä jo ainakin viimeiset seitsemän vuotta
(mm. erään johtajan katoaminen yön selkään, johtajaton kausi, tulipalo ja
väistötilat, sisäilmaongelmat ja taas väistötilat...) joten
reagointivalmiutemme jälleen yhteen poikkeustilaan oli, jos sallitte
sanavalinnan, sairaan nopeaa - ja uskallan jopa väittää, että suunnitelmat
rohkean innovatiivisia. Oli intoa lähteä toteuttamaan ideoitamme - ja samalla
hoitaa valmisteluja parhaamme mukaan kohti ensi kauden aloitusta, etukenossa.
Joten
tuntuihan se vähintäänkin oudolta, ja iskulta vasten kasvoja, kun viime
perjantaina me sitten kuulemma olimme estyneitä tekemästä työtämme, ja
palkanmaksumme lakkaisi kahden viikon päästä. Se on kuulkaa tyylipuhdasta
absurdismia, kun tekee täyttä työpäivää, ja saa yhtäkkiä kuulla olevansa (ja
olleensa jo jonkin aikaa) estynyt. Teatterilla on semmoiset reilu parikymmentä
erilaista työnkuvaa, mutta yhtäkään niistä ei tätä estymistä varten ollut
kartoitettu; me vain olimme kuin taikaiskusta estyneitä. Yksilötasolla tämä oli
ehkä vielä asteen verran hämmentävämpää; kertokaapa, mikä työ olisi helpommin
tehtävissä vaikka kolmeksi kuukaudeksi autiolle saarelle eristäytyen (jos
mukaan saa vähintään kynää ja paperia, optiona sähköt ja läppäri…) kuin dramaturgin
erakkohommat? Mutta säästötoimenpiteenähän tämä kuulostaa nerokkaalta; ensin
ilmoitetaan estymisestä, sitten vasta aloitetaan yt-neuvottelut - ei tarvitse
maksaa enää palkkaa ennen lomautusta! Taidettiin tässä nyt kuitenkin lipsahtaa
laittomuuden puolelle, ja saavutetut näennäiset säästöt menetetään korkojen
kanssa syksymmällä takautuvina palkkoina ja sakkorangaistuksina. Tästä on olemassa jo ennakkotapauksia. Meille toki luvattiin
mahdollisuuksien mukaan osoittaa korvaavia toimia; itse olen ilmoittautunut
kouluruokajakeluun, mutta lisäresursseja siellä ei tarvita. Vaimoni on
puolestaan ilmoittanut kyvykkyytensä ja halukkuutensa olla avuksi vaikkapa
sosiaalipuolella. Meillä molemmillahan on mm. liki vuosikymmenen kokemus
sairaalaklovneriasta. Eipä voisi paljon parempaa hetkeä olla tuoda iloa ahdistuksen
keskeen.
Minä ymmärrän
paremmin kuin hyvin, että jo muutenkin taloudellisissa vaikeuksissa olevalla
kaupungillamme on kovat paineet löytää säästöjä tässä hätätilanteessa. Jos
olisimme saaneet uuden yt-lain mukaiset nopean aikataulun neuvottelut ja
lomautusvaroituksen, ymmärtäisin sen täysin. Jopa se, että jos kaupunki vain
olisi ilmoittanut, ettei kerta kaikkiaan pian pysty maksamaan palkkojamme –
olisin ymmärtänyt senkin. Mutta suoranaisia valheita en ymmärrä, enkä sulata.
Tosiaan,
yt-neuvottelut lähes koko kulttuuripuolen lomautuksesta, oletettavasti kolmeksi
kuukaudeksi, kun laki ei enempää näin lyhyellä varoitusajalla suo, alkoivat
tänään. Jos en olisi kaupunginvaltuutettu, en edes tietäisi, että
lomautuksestani keskustellaan - eikä tietäisi kuulemani mukaan kukaan muukaan
yli sadasta kulttuuripuolen työntekijästä, joiden tulevien kuukausien
toimeentulosta neuvotellaan. Luulen, että tässä kaupunki tulee vetoamaan
yhteistoimintalain pykälään 15:
"Jos
kunnan viraston, laitoksen tai muun toimintayksikön toiminnan vaarantuminen tai
muut erittäin painavat syyt, joita ei ole voinut ennakolta tietää, ovat
yhteistoimintamenettelyn esteenä, voidaan asiassa tehdä päätös ilman edeltävää
yhteistoimintamenettelyä.
Asia tulee
käsitellä yhteistoimintamenettelyssä viivytyksettä sen jälkeen, kun perusteita
poikkeamiselle säännönmukaisesta menettelystä ei enää ole. Samalla työnantajan
on selvitettävä poikkeuksellisen menettelyn syy."
Niin tai
näin, aivan inhimillisistäkin syistä työnantajan olisi säädyllistä ilmoittaa
työntekijöille, että heidän tulevaisuudestaan neuvotellaan, ja että heillä
olisi aikaa varmistaa edes se, että heidän ammattikuntansa edustaja on
paikalla. (Ainakin etänä.) Luottamusmiehemme ei ollut saanut tietoa
yt-neuvotteluista; esimerkiksi näyttelijöillä ei ilman puskaradiota olisi ollut
edustajaa nyt alkaneissa neuvotteluissa ollenkaan.
Haluan tähän
väliin mainita, että ylin johto on nähdäkseni pitänyt myös kulttuuripuolen
virkamiehet, kuten teatterinjohtajan, mahdollisimman vähällä tiedolla, tai
välittänyt tietoa pitkällä viiveellä, tehden tämän työantajan ja -tekijöiden
lähimmän kontaktipinnan toiminnan mahdollisimman hankalaksi.
Kestämättömästi
ruuhkautuneet ammattiliittojen kassat varoittelevat, että koronaviruksen
työttömäksi jättämien työttömyyskorvaukset tulevat kuukausia, jopa puoli vuotta
myöhässä. Viikon päästä meille tulee viimeinen palkka, yhdeksältä päivältä.
Viisihenkisen perheen molemmat vanhemmat jäävät työttömiksi ja tulottomiksi
yhtä aikaa. Meillä ei totta puhuen ole hajuakaan, miten pärjäämme seuraavat
kuukaudet, jos kaupungin ajama linja toteutuu. Koronavirus näyttäisi riuduttavan
meidätkin, vaikkei itse tauti päällemme lankeaisikaan.
Toivon suuresti,
ettei Kemissä jälleen kerran tehdä liian nopeita päätöksiä ja kaduta pitkään
sen jälkeen. Varoittavana esimerkkinä eräskin miljardipäätös, jonka pörinää
pitää sietää vielä ainakin kolmetoista vuotta. Toivon, että otamme mallia muista
kaupungeista, ja pyrimme selvittämään tämänkin haasteen solidaarisesti. Olen
totaalisen väsynyt siihen, kuinka kaikki pyritään repimään aina kulttuuripuolen
selkänahasta. Kolme viikkoa sitten meillä oli valtuutettujen kesken talousriihi,
jossa työryhmissä mietimme radikaalejakin keinoja kaupunkimme talouden
pelastamiseksi. Neljä ryhmää esitti jokainen viisi parasta keinoa: olin jo
varma, että noiden kahdenkymmenen joukossa varmasti löytyy teatterin toiminnan
supistaminen tai lakkauttaminen. Mutta ei. Päättäjien viesti näyttää olevan
selvä: kulttuurista, jonka leikkaaminen ei tämän kaupungin taloutta pelasta, ei
leikata ennen kuin on täysin pakko – ja sitten saadaan jo sammutella valoja
koko kylästä. Talousluvuista näkee kyllä, minne leijonanosa kaupunkimme rahoista
uppoaa, ja missä hallintokunnassa budjetti ylittyy.
Silti kaupunginjohtaja
jälleen 31.3. mainitsi Lapin Kansassa teatterin lakkauttamisen ensimmäisten
säästökeinojen joukossa. Mutkan kautta, mutta kuitenkin: ”Esimerkiksi teatterin
lakkauttaminen kattaisi vain kolmas- tai neljäsosan ensi vuoden säästötavoitteista.”
Niinhän se menee, että kun asiasta tarpeeksi monta kertaa julkisesti mainitsee,
niin se alkaa kuulostaa jo puoliksi totuudelta. Useampi on jo taas kysellyt,
että nytkö se teatteri sitten lakkautetaan, vaikka uutta taloa jo
suunnitellaan?
Olkoon tämä
samalla oma epävirallinen epäluottamuslauseeni ylimmän johdon hätäiselle toiminnalle niin
tässä kuin monessa muussakin toimessa tässä vuosien varrella; ei tule olemaan
ensimmäinen kerta, kun kaupunki on oikeudenkäyntiuhan alla
harkitsemattomuuttaan. Valtuutettujen on syytä muistaa myös kuntalakia, muun
muassa 7. luvun pykälä 43. Meillä on oikeus ja velvollisuus vahtia virkamiestemme
toimia kaupunkimme ja sen asukkaiden parhaaksi.
Ikkunan
ohi kävelee juuri parkkipirkko. Ottaisikohan kaupunki minut väliaikaisesti kyttäämään,
muistavatko tautipaniikkiset ihmiset jättää parkkikiekon etuikkunaan? Kiusa se
olisi pienikin kiusa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti